Mikä on elämän arvo, ja miksi toisen elämä on toista arvokkaampi?

Tämä blogikirjoitus on henkistä jatkoa leijonanmetsästys-artikkelilleni. Siinä pohdin mikä ajaa miehen metsälle, ja tässä taas mietiskelen laajemmin ja filosofisemmin mistä elämän itsensä arvo rakentuu, ja miksi kaikkien elämä ei ole yhtä arvokas.


 * * *

Mistä aiheutuu arvo eliölajin elämälle? Ja miksi toisten lajien ja yksilöiden elämät ovat arvokkaampia kuin toisten? Nämä ovatkin mielenkiintoisia kysymyksiä, jotka varmaankin ovat jääneet epäselviksi monille, koska niitä ei koulun biologian- tai filosofiantunneilla opeteta (ja filosofiaa aletaan opettaa vasta lukiossa, ja vain yhden pakollisen kurssin verran, ja mikä häpeällisintä, kaikkien ihmisten ei ole pakko käydä tuota yleissivistävää opinahjoa ollenkaan).

Eliökuntaan kuuluu kaikki elollinen, jonka evoluutio on järjestänyt hienoksi elämän puuksi (Noh, oikeasti Carl von Linné ja kumppanit ovat olleet lajinmäärityksessä asialla, mutta kuitenkin), jonka juurakon kaikkein varhaisimmista elämän yksisoluisista muodoista on meillä vieläkin jäänteenä esimerkiksi bakteerit ja alkueliöt. Jonkin streptokokin tai ameeban elämällä ei toki ole ihmisen kannalta mitään merkitystä. Mutta onko sillä minkään kannalta mitään merkitystä? Ei ole, sillä yksisoluisia eliöitä on niin valtavan suuri määrä, sekä lajeina että yksilöinä, että yhden yksilön tai lajinkaan menetyksellä ei ole luonnon tasapainon, ekosysteemin, eikä minkään muunkaan kannalta käytännössä ollenkaan merkitystä. Bakteerit ja muut myös lisääntyvät jakaantumalla, eli jokainen yksilö on edeltäjänsä klooni (mutaatiot jakaantumisessa saavat aikaan, alunperin ja yhä edelleenkin, uusia lajeja). Tämän takia jos yksikin tietyn lajin bakteeri selviää hengissä vaikka minkälaisesta basillien holokaustista, voi koko laji toipua ennalleen lyhyessäkin ajassa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Siispä triljoonienkaan yksilöiden menetyksellä ei ole noille olennoille mitään väliä. Tämän takia bakteerien hävittäminen onkin niin vaikeaa ihmiselle, suorastaan mahdotonta. Ihmisen bakteerienhävitysvimma myös kertoo arvostuksestamme noita luontokappaleita kohtaan: eli sitä ei ole.

Siirtykäämme yksisoluisista eteenpäin. Kasvit ovat aika kaukana ihmisestä, mutta kaikki me olemme niillekin sukua. Sukulaisuudella on kuitenkin turha lähteä spekuloimaan, sillä elämän puun oksamme ovat eronneet niin monia satoja miljoonia vuosia sitten, että edes summittaisen sukupuun tekeminen on jo vaikeaa. Varmaa kuitenkin on, että samoista soluista olemme kaikki kehittyneet evoluution avulla. No, onko kasveilla tunteet? Tällaista on väitetty vuosien varrella, ja vaikka kuinka kasvihuoneensa tomaatteja kastelevalle muorille syntyisi sellainen mielikuva että kasvit piristyvät aina kun hän niille juttelee, johtuu kyseinen kemiallinen ilmiö kuitenkin hänen uloshengitysilmansa hiilidioksidista (jota kasvit käyttävät ravinnokseen yhdessä auringonvalon ja veden kanssa), eikä suinkaan niistä mieltäylentävistä metafyysisistä keskusteluista, joita hän on vegetatiivisessa tilassa oleville kaukaisille pikkuserkuilleen suoltanut.

Jotkin kasvit osaavat liikkua. Kaikki tietenkin kasvamalla kokoa, ja useimmat kukat ainakin kääntymällä päivän mittaan aurinkoa kohti (saadakseen maksimaalisen annoksen fotoneita), sekä avaamalla terälehtensä aamulla ja sulkiessaan ne iltahämärissä, mutta on myös olemassa oikeasti paikasta toiseen liikkuvia kasvikunnan edustajia. Eräät puut voivat kasvattaa uusia ilmajuuria ja juurruttaa ne etäämmäs itsestään. Samaan aikaan niiden takanapäin olevat juuret kuolevat ja irtoavat maasta. Kasvi jatkaa uusien juurten kasvattamista tietyyn suuntaan (kenties hedelmällisemmälle maalle päin, jos se on jo imenyt kaiken ravinnon omasta maaperästään), kunnes se pikku hiljaa on siirtänyt paikkansa kokonaan toisaalle. Kävelevä puu on totta! Tämän lisäksi se lännenelokuvista tuttu rekvisiittaporukan kyhäilemä ja autiokulissikaupungin kadulle kierittämä risupallero perustuu oikeaan kasviin. Tuo revonhäntä-niminen kasvi liikkuu tuulen mukana pyörien, kunnes (lähinnä sattuman) ansiosta osuu uudelle juurtumisen arvoiselle paikalle.

Kuinka arvokasta kasvien elämä sitten on? No, esimerkiksi Amazonasin sademetsien raivaaminen lihakarjan laidunmaaksi, jotta sinäkin saat sitä "sataprosenttista naudanlihaa" BigMac:isi väliin, on erittäin haitallista ekosysteemin ja ilmakehän kannalta. Amazonasissa asuu ehkä jopa 60% maapallon maaeläimistä ja kasveista, ja tuon ekosysteemin tuhoutuminen olisi katastrofi sekä luonnon monimuotoisuudelle, että ihmisellekin. Lisäksi sademetsän puut ovat valtava hiilinielu, joka tuottaa hiilidioksidista happea ehkäistäkseen näin ilmastonmuutosta (jota tosin ei voi enää ehkäistä, mutta ainakin hieman lievittää). Kasvien, ja yleisesti eliölajien koko vaikuttaa myös niiden elämän arvokkuuteen. Biljoonan bakteerin tappaminen ei ole mitään verrattuna puun kaatamiseen. Näitten välimaastoon asettuu kukkakimpun poimiminen kedolta. Mutta ei se yhdenkään puun elämä kauhean arvokas ole, jollei puu yksilönä sitten ole arvokas, esimerkiksi luonnontieteellisistä tai kulttuurihistoriallisista syistä, esimerkiksi olemalla lajinsa ainut, suurin, vanhin tai muuten omalaatuisin ja mielenkiintoisin yksilö, tai jos siihen liittyy joku ainutlaatuinen tarina, ja ihmiset tuntevat sen ja pitävät siitä.

Ehkä juuri tarina on se mikä saa ihmiset "rakastamaan" jotakin luontokappaletta, enemmän kuin mikään muu syy saa samanlaista tunnetta aikaan. Aioin käydä sienikunnan (sienet ovat läheisempää sukua eläimille kuin sienille, mutta elämältään vähemmän arvokkaita kuin suuremmat puut) läpi tarkemmin, mutta hypätään nyt suoraan eläimiin. Selkärangattomia on eniten, kuten hyönteiset, hämähäkkieläimet, nilviäiset, kaikenlaiset madot yms. Niittenkään elämä ei järin suuresti ihmistä liikuta. Esimerkiksi hyttyset voisi tappaa kaikki sukupuuttoon, sillä niistä ei ole kuin haittaa, mokomat parasiitit. Edes pikkulintujen ruokavalio ei siitä tarpeettomasti kärsisi, sillä ne syövät paljon muutakin. Selkärangattomat eläimet, jotka kiistatta ovat omalta kannaltamme tärkeämpiä ja kiinnostavampia kuin mitkään edellä mainituista eliölajeista, voidaan jakaa kaloihin, sammakkoeläimiin, matelijoihin, lintuihin ja nisäkkäisiin, tässä nimenomaisessa evolutionaarisesti nousevassa järjestyksessä. Kaloista kehittyivät sammakkoeläimet (joista jotkut nousivat maalle), sammakkoeläimistä matelijat, matelijoista sekä linnut että nisäkkäät (eri kehityslinjoista tietenkin). Nisäkkäitä pidetään arvokkaimpana ja kehittyneimpänä selkärankaisten luokista, koska me itse, ihmiset, kuulumme niihin.

On tälle ajattelulle muutakin perua. Nisäkkäät ovat tasalämpöisiä, ainoana luokkana lintujen kanssa, synnyttävät eläviä poikasia, imettävät niitä yms. Meidän luokkamme on kehittyneempi kuin muut eläinten luokat. Kertoohan siitä jo ihmisen ja muiden nisäkkäiden suunnaton valta-asema tertiääri- ja kvartäärikauden maailmassa. Dinosaurusten kuoltua, ja muututtua linnuiksi, on Maa ollut nisäkkäiden valtakunta. Luomakunnan kruunuksi on itseoikeutetusti nostanut ihminen itsensä, kaikista maailman tunnetuista lajeista älykkäin. Älyllä kuitenkin on enemmän merkitysta kuin muilla ominaisuuksilla.

Kun kaikki tämä tiedetään, voidaan tehdä lista eliölajeista niiden elämien arvokkuusjärjestyksessä, alkaen arvottomimmasta ja päättyen arvokkaimpaan:

1. virukset (ei olla päästy yhteisymmärrykseen siitä ovatko ne eläviä vai elottomia)
2. bakteerit (ja muut yksisoluiset eliöt)
3. kasvit (levät, jäkälät, ruohot, heinät, kukat, pensaat ja puut yms.)
4. sienet (myrkylliset sienet, syömäkelvottomat sienet, syötävät sienet, herkulliset sienet)
5. selkärangattomat eläimet (madot, hyönteiset, hämähäkkieläimet, nilviäiset yms.)
6. selkärankaiset eläimet (kalat, sammakkoeläimet, matelijat, linnut, sekä...)
7. ...nisäkkäät (esim. koiraeläimet, kissaeläimet, sorkkaeläimet, valaat, lepakot, jyrsijät, karhut)
8. ...kädelliset
9. ...ihmisapinat
10. ...ihminen (Homo sapiens)

Tämän listan päätteenä olevan ihmisten sukupuun lajeista ainoa nykyään elossa oleva, Homo sapiens, on tietenkin itseoikeutetusti sen tärkein laji. Meitä lähimpänä tärkeitä ovat bonobot, eli kääpiösimpanssit tai kongonsimpanssit. Sen jälkeen tavalliset simpanssit, gorillat, orangit, muut apinat ja kädelliset. Jos neanderthalilaisia (Homo neanderthalensis) vielä olisi lajina olemassa (me sekoituimme heihin, ja kaikkien ei-afrikkalaisten geeneissä on 2-4% heiltä perimäämme), antaisimme varmasti heillekin ihmisarvon nykypäivänä. Espanjassa on puhuttu jopa simpanssien ihmisarvosta, mutta liekö jäänyt vain puhumisen asteelle.

Filosofisen pohdiskelumme mukaan on vähemmän paha tappaa simpanssi kuin ihminen, hyväksytympää surmata hevonen kuin simpanssi, sallitumpaa lopettaa ahven kuin hevonen, parempi murhata hyttynen kuin ahven, siedettävämpää likvidoida korvasieni kuin hyttynen, kelvollisempaa teurastaa voikukka kuin korvasieni, suotavampaa nitistää ameeba kuin voikukka, sekä soveliaampaa mestata papilloomavirus kuin ameeba.

Kysymys kuuluukin nyt, jatkuuko tämä lista myös ihmislajin sisäpuolelle? Ja miksipä ei jatkuisi, sillä sitä voi soveltaa kaikkiin maailman eliölajeihin, sekä myös elottomiin olentoihin, jotka ovat arvoasteikossa niiden alapuolella (virusten alla ovat esimerkiksi jalokivet, mineraalit, metallit yms., vaikka moni pitäisi timanttia flunssavirusta arvokkaampana, nyt kuitenkin mietitään elämän arvokkuutta, eikä timantilla ole elämää). Eläinlajien sisäisten rotujen ja alalajien, sekä kasvilajien lajikkeiden kohdalla voidaan noudattaa samaa järjestelyä. Hyödyllisimmät, kehittyneimmät, sopeutuneimmat, terveimmät, kauneimmat ja hedelmällisimmät ovat meitä eniten mieleen, minkä lisäksi ne ovat myös elämässään vähemmän tuota kaikkea olevia lajitovereitaan arvokkaampia.

Totta kai samaista jaoittelua voidaan soveltaa aivan yhtä hyvin ihmislajin sisälläkin. Homo sapiens -genus:han nimittäin jakaantuu kolmeen päärotuun, jotka ovat kaukasidinen, mongolidinen ja negridinen. Näitten sisällä esiintyy myös alarotuja, joita on tutkittu harmittavan vähän, mutta joista on kuitenkin sen verran luotettavaa tietoa että ne voidaan nimetä ja erotella. Kaukasidit jakaantuvat muun muassa nordideihin, mediterraaneihin ja alpiineihin, negridit kongoideihin, kapoideihin ja australideihin, sekä mongolidit mongooleihin ja intiaaneihin. Nämä ihmislajin rodut ja alarodut muodostavat oman hierarkiansa, jossa alkukantaisimmat ovat kehittyneempiä alempana. Tämä keksittiin jo vuosisatoja sitten, mutta natsien hävittyä toisen maailmansodan, ovat rotuteoriat "unohtuneet" monilta. Vanhojen systeemien mukaan Kaukasidit ovat korkeimmalla kehitysasteella, Mongolidien tullessä hieman jäljessä, ja Negridien ollessa pahnan pohjimmaisia. Negridien rodun sisällä australidit ovat kaikkein kehittymättömimpiä, silläpä he elivät vielä kaksisataa vuotta sitten täysin kivikautista metsästäjä-keräilijäelämää, kunnes eurooppalaiset toivat sivistyksen maahan.

Kaukasideista nordideja, eli pohjois-eurooppalaisia (niitä natsien virheellisesti arjalaisiksi kutsumia ihmisiä) pidettiin kehittyneimpinä, sopeutuneimpina ja varsinkin älyllisesti ylivertaisimpina, ja siksipä parhaina kaikista ihmisistä. Kyllähän heidän ylivertainen maailmanherruuskin sen todisti (germaanikansat siis kuuluvat nordideihin, ja germaanikansoja ovat muun muassa ranskalaiset, saksalaiset ja englantilaiset, Euroopan nykyiset suurvallat, sekä amerikkalaiset, noista edellisistä polveutuen). Vielä nostettiin mies kaikessa voimassaan, tarmokkuudessaan, aikaansaavuudessaan ja älykkyydessään naisen yläpuolelle, koskapa ei nainen ollut saanut yksinään mitään aikaan koko maailmanhistoriassa. Siinä ei paljon astiankuivauskaapin keksiminen paina atomin halkaisemisen tai kuuraketin rinnalla.

Nykyään kuitenkin asetelma on käännetty päälaelleen, ja syyllisiä tähän ovat feministit. Heidän mielestään nainen on aina ollutkin tasavertainen miehen kanssa, mikä ei voisi olla kauempana totuudesta. Nykyään nainen tosin on mennyt jo miehen edelle, sillä henkinen kulttuuri kaikkialla länsimaissa suosii naisia ja naismaista käytöstä enemmän kuin miehiä ja heille ominaisia luonteenpiirteitä. Pojat menestyvät juuri sen takia tyttöjä huonommin koulussa (jossa opettajista suurin osa on naisia), koska opetusmetodit on tehty ahkeria tyttöopiskelijoita silmälläpitäen. Miehet ja naiset ovat niin erilaisia etteivät he edes opi samoja asioita samalla tavalla. Tämä on useammankin blogikirjoituksen aihe, mutta ei mennä siihen nyt tämän pidemmälle.

Joka tapauksessa nykyään naisen henki on miehen henkeä arvokkaampi. Ja on se sitä tavallaan ollut aina, koska naisia suojeltiin vihollisilta miesten hengellä. Tämä liittyy taas evoluutiobiologiaan, mutta sen te tiedättekin jo (sperma on halpaa, munasolut kalliita). Naisen hengen ylemmyys näkyy esimerkiksi uutisoinnissa ja ihmisten asenteissa siihen. Jos mies murhaa toisen miehen, siitä saadaan pikku uutinen lehtien kolmossivun alanurkkaan. Jos mies tappaa naisen, revittelevät keltaiset roskalehdet juttua viikkotolkulla etusivuillaan. Jos nainen tappaa naisen, reaktio on sama. Jos nainen tappaa miehen, niin siitä vasta hullunmylly syntyykin, kuten tapaus Auer osoittaa. Anneli Auer selkeästi murhasi oman miehensä (ikkuna, josta keksitty ulkopuolinen murhaaja olisi mukamas tullut sisään, oli rikottu sisäpuolelta, mikä on sataprosenttinen todiste murhan lavastamisesta ulkopuolisen tekemäksi), mutta juttua pyöriteltiin vuositolkulla eri oikeusasteissa, ja murhaaja vapautettiin lopulta kaikista syytteistä, vaikka hänen omat lapsensakin pelkäävät häntä (sanoivat pelkäävänsä että äiti tappaisi myös sijaisvanhemmat, joiden luona lapset elivät turvassa). Nainen kun ei voi olla syyllinen miehensä murhaan, näin kansa, ja kansan parista koottu valamiehistä arvelee (on muuten häpeällisen tyhmä systeemi käyttää tuomion päättäjinä amatöörejä!).

Naiset saavat jatkuvasti miehiä lievempiä tuomioita täysin samoista rikoksista, ja kaikenmaailman esimerkkejä on runsaasti. Kuitenkin vielä naisen elämää arvokkaampaa on nykyään lapsen elämä. Entisaikoina lapsen elämä ei ollut minkään arvoinen, ellei hänestä kasvanut aikuinen, tai ellei hän ollut kruununperijä. Epämuodostuneita, vammaisia ja muuten ei-toivottuja lapsia surmattiin ja jätettiin heitteille jatkuvasti. Nykyään sellainen on kiellettyä, joten peruuttamattoman vahingon tapahduttua vanhemmat joutuvat tekemään kotisynnytyksen ja tukehduttamaan vauvan tyynyllä ja kaivamaan sen pihamultaan, jottei lapsenmurhaajan leima stigmatisoisi heitä iäksi. Ankarista tuomioista nyt puhumattakaan. Totta kuitenkin on että lapsi ei ymmärrä mitään vielä synnyttyään, ja olisi kaikkein järkevintä että sen jälkeen tapahtuneen voisi vielä perua ns. jälkiabortilla. Jos esimerkiksi lapsi onkin vammainen, sillä sehän ei ole ihmisarvoista elämää, eikä kukaan sellaista lasta oikeasti halua (väittävät mitä väittävätkään).
Lapsen elämän arvostamisesta yli kaiken toimii myös äskettäinen uutinen siitä kun joku 16-vuotias tyttö laski yön pimeydessä (ehkä humalassa) pyllyllään puista hyppyrimäkeä alas, iski päänsä tai kaulansa sen poikki kulkeneeseen vaijeriin (jonka tarkoitus oli nimenomaan estää alas laskeminen ilman lupaa. Siitähän nousi tietenkin myrsky sosiaalisessa mediassa, jossa vaadittiin hyppyrimäen turvallisuudesta vastaavia ihmisiä vastuuseen, vaikka turvatoimet olivat täysin kohtuulliset ja siitä laskeminen oli kielletty. Oma vikansa oli, kun kuoli. Luonnonvalinta teki tehtävänsä. Ei kannata olla tyhmä.

Mielipiteen oikeus, vai ajatusrikos?

Tämä on kirjoitus kaikille suvakeille. Vastatkaa rehellisesti näihin perusluontoisiin ihmisen moraalia ja etiikkaa käsitteleviin kysymyksiin, olkaa niin hyvät. Nyt ei ole kyse maallisesta lainsäädännöstä, ei "jumalallisesta" totuudesta, vaan siitä mikä on oikein ja mikä on väärin.


1. Onko ihmisillä luonnollisesti ajattelun vapaus, mikä tarkoittaa sitä että he saavat ajatella IHAN mitä tahansa oman päänsä sisällä, keneen/keihin tahansa kohdistuvia ajatuksia, jotka saavat sisältää mitä tahansa? Kyllä vai ei?

Jos vastasit kyllä, olet oikeassa, kaikilla ihmisillä on ajattelun vapaus.
jos vastasit ei, ole hyvä ja tapa itsesi, olet nimittäin epäonnistunut ihmisenä.


2. Onko ihmisillä mielipiteen vapaus, eli he saavat olla mitä mieltä tahansa, mistä asiasta tahansa, ja myös oikeus muuttaa mielipidettään niin itse halutessaan, tai myös pitää mielipiteensä, niin itse halutessaan? Kyllä vai ei?

Jos vastasit kyllä, olet oikeassa, kaikilla ihmisillä on mielipiteen vapaus.
Jos vastasit ei, voisitko ns. vetää itsesi jojoon, sillä sinua ei täällä kaivata.


3. Jos ihminen ei koskaan tee pahaa kenellekään, onko hänellä oikeus ajatella pahaa muista ihmisistä päänsä sisällä? Kyllä vai ei?

Jos vastasit kyllä, olet oikeassa, ajattelu ei voi olla rikos.
Jos vastasit ei, saisit hypätä junan alle, olet nimittäin väärässä.


4. Onko ihmisellä oikeus olla rasistisia, sovinistisia, fasistisia, homofoobisia, tai vaikka pedofiilisia ajatuksia, mikäli hän ei koskaan toteuta näitä ajatuksiaan käytännössä, eli ei tee kenellekään pahaa vaikka mieli tekisikin? Kyllä vai ei?

Jos vastasit kyllä, olet oikeassa, ajatus ei ole sama kuin teko, eikä ajatus aina johda tekoon.
Jos vastasit ei, senkin DNA:n hukkapätkä, teloitapa itsesi ihan suosiolla.


5. Ovatko kysymyksessä 4 mainitut aatteet, ajatusmallit ja/tai himot vääriä? Kyllä vai ei?

Jos vastasit kyllä, olet oikeassa, yksikään aate tai ajattelumalli ei ole sen oikeampi kuin toinenkaan, koska ne kaikki ovat ihmisen luomia subjektiivisia käsitteitä ja käsitejärjestelmiä, ja kaikilla on oikeus valita omat aatteensa ja aatemaailmansa.
Jos vastasit ei, arvasit kyllä, likvidointihan siitä seuraa.


6. Onko vihaajan vihaaminen paha asia? Eli jos on suvaitsematon suvaitsematonta kohtaan (joka ei tee pahaa kenellekään), niin onko se väärin? Kyllä vai ei?

Jos vastasit kyllä, olet oikeassa, viha on aina yhtä paha, kohdistui se sitten kehen tahansa, koska muutoin kyseessä on syrjintä. Jos vihaat rasistia, olet sinäkin syyllistynyt aatteeseen pohjautuvaan syrjintään, ja olet yhtä paha kuin hän jota vihaat.
Jos vastasit ei, sinä totaalisesti moraaliltasi kieroutunut ihminen, saunan taa vie tie.


Nyt voit sitten miettiä omia mukamas "suvaitsevaisia" viha-ajatuksiasi, joita ajattelet "suvaitsemattomia" ihmisiä kohtaan. Joko kaikkia täytyy suvaita, tai sitten kaikki ihmiset eivät ole samanarvoisia. Siispä kaikkia ihmisiä ei tarvitse suvaita, mutta tasa-arvoa ei ole olemassa. Kumpaankin vaihtoehtoon ei voi valita uskovansa samaan aikaan. Ja lopulta kaikki ovat vain uskomuksia, joten millään ei ole mitään väliä.

Väittely hihhulin kanssa

Tänään kun olin menossa Lahden taidemuseoon, suomalaisen elokuvan historialliseen julistenäyttelyyn, minut pysäytti museon edessä keski-ikäinen normaalisti joskaan ei kovin tyylikkäästi pukeutunut mies, joka kaivoi takkinsa povitaskusta lehdykäisen ja yritti antaa sitä minulle. Kieltäydyin kohteliaa(hko)sti mielenvikaisten hihhulien propagandapamfletista ja kerroin olevani ateisti. Mieshän siitä sitten innostui paasaamaan uskonnosta ja ateismista (josta hän ei kauheasti tiennyt) sekä tieteestä (josta hän ei ymmärtänyt senkään vertaa), keskustelu kesti ehkä vartin verran.

Väittely kulki hieman lyhennettynä suurin piirtein näin:
Hihhuli: Ota tästä luettavaa.
Minä: En ota, olen ateisti.
Hihhuli: Aah, ateismihan perustuu Darwinin Lajien syntyyn.
Minä: No, ei se oikeastaan, mutta kyllä silläkin on merkitystä. Ateismihan on oikeastaan vain uskonnon puutetta.
Hihhuli: Niin. Mutta jos evoluutio olisi totta, silloinhan täytyisi löytyä fossiileista eri lajien välimuotoja, mutta niitähän ei ole löydetty.
Minä: Tuo on harha, jota uskovaiset toistelevat jatkuvasti, sillä evoluutio oikeasti kertoo että kaikki lajit ovat välimuotoja niitä edeltäneiden ja niiden jälkeen tulevien lajien välillä.
Hihhuli: Mutta eihän kissasta voi syntyä koiraa.
Minä: Ei tietenkään, ei se tapahdu noin nopeasti, kissa ja koira ovat eriytyneet toisistaan kauan aikaa sitten. Lajihan on ihmisen keksimä käsite, jokainen sukupolvi muuttuu aina vain hieman edeltäjästään ja johonkin kohtaan on vain vedettävä raja missä laji on muuttunut uudeksi lajiksi.
Hihhuli: Mutta Lajien syntyhän ei selitä miten elämä sai alkunsa.
Minä: Ei selitäkään, mutta se ei tarkoita että jumala olisi luonut kaiken. Ei voida lähteä siitä olettamuksesta että jumala on luonut kaiken, jos ei ole mitään todisteita sen puolesta. Jos esittää väitteen, on ensin esitettävä todisteita sen puolesta, eikä vain sanottava: "Etpä voi todistaa sitä vääräksi".
Hihhuli: Minulle raamattu kertoo että jumala on olemassa. Sieltähän löytyy sanonta että: "Blaa blaa herra sitä, blaa blaa herra tätä, jäkäti jäk ja kurnauskis".
Minä: Jos haluaa huijata itseään, niin sitten voi uskoa johonkin ilman todisteita. Mikä muka todistaa että raamattu on totta?
Hihhuli: Sieltä löytyy ennustuksia, jotka pitävät tarkasti paikkansa, se on todiste tekstien jumalallisesta alkuperästä.
Minä: Ennustukset ovat myös harha, jolla ihminen pettää itseään. Siinä ei oteta huomioon kuinka moni ennustus on mennyt pieleen, ja kiinnitetään huomiota vain niihin jotka näyttävät käyneen toteen
Hihhuli: Osa on käynyt toteen ja osa ei vielä ole toteutunut.
Minä: Ennustukset ovat myös aina niin leväperäisiä että ne voi myöhemmin yhdistää ihan mihin tapahtumaan tahansa saaden ne näyttämään todenmukaisilta ennustuksilta. Raamatusta voi repiä esiin ihan mitä tahansa.
Hihhuli: Uskoisitko jumalaan, jos hän puhuisi sinulle suoraan taivaasta.
Minä: Jos puhuisi suoraan taivaasta, niin sitten ehkä voisin harkita asiaa, mutta näin ei ole koskaan käynyt.
Hihhuli: Olen tehnyt tätä (lähetys)työtä jo monen vuoden ajan täällä Lahdessa ja muuallakin. Kerran puhuin miehen kanssa joka kieltäytyi uskomaan, vaikka jumala puhuisi hänelle suoraan taivaasta. Mutta minun täytyykin nyt jatkaa matkaa. Hei.
Minä: Hei.

Olen tyytyväinen vastauksiini, jotka täydellisesti kumosivat hänen virheelliset argumenttinsa, mutta olisi pitänyt olla vielä tiukempi viimeisessä vastauksessa, ja sanoa että ennen kuin uskoisin jumalan puhuneen, tutkituttaisin pääkoppani ja vaatisin todisteita tuon olion olemassaolosta.
Sen sijaan olen pettynyt siihen, ettei ajatustenvaihto saanut miestä mitenkään muuttamaan omia käsityksiään, vaikka hänen argumenttinsa perustuvat silkalle tietämättömyydelle ja ilmiselvälle valeelle. Hihhuli luovutti koska ei päässyt väittelyssä niskan päälle. Jos olisi päässyt, niin kuin varmaan tuolla tarmokkuudella useiden laiskojen agnostikkojen niskan päälle pääseekin, hän olisi mitä luultavimmin antanut esitteen ja kutsunut käymään kirkossa tai muussa vastaavassa heikkoluontoisten ihmisten kalastelutilaisuudessa. Nyt joutui hihhuli pitämään läpyskänsä ja kävelemään pois tyhjin käsin, toivottavasti edes jonkinlainen epäilys mielessään oman uskonsa paikkansapitävyydestä.

Mies oli ilmeisesti entinen rakkari, enemmän tai vähemmän suuri pahantekijä, joka oli kääntynyt uskoon päästäkseen eroon pahoista tavoistaan ja vanhan elämänsä painolastista. Tämän päättelin hänen "työstään", innostuneisuudestaan ja kaulassaan olevasta isosta viiltoarvesta, joka ei ollut voinut syntyä vahingossa. Tällaisille kaidalta tieltä hairahtaneille kulkijoille uskoontulo on usein suonut "vapautuksen" vanhasta huonosta elämästä, mutta se on itsepetosta. Ihminen ei muutu, hän on ehkä lopettanut pahat tekonsa, mutta anteeksipyyntö ja katumus eivät korvaa sitä mitä hän on tehnyt. Kristinuskon tarjoama oppi, jonka mukaan synnit saa anteeksi pelkällä jumalaan uskomisen voimalla, on jo peruslähtökohdiltaan vääristynyt hyvyyden irvikuva. Tehtyjä vääryyksiä tulee yksilön kantaa koko elämänsä niitä katuen, jottei enää koskaan sorru niihin uudelleen. Jos jumalalta (papilta) saatu anteeksianto poistaa huonon omantunnon kokonaan, on se väärin ja loukkaus niitä kohtaan jotka ovat pahanteosta kärsineet.
Koska jumalaa ei ole ja vaikka olisikin, pahoja tekoja ei saa anteeksi ripittäytymällä, rukoilemalla, anteeksi pyytäen, katumalla, armoa anelemalla tai uskoon kääntymisellä. Tehty mikä tehty, ilmianna itsesi jollet ole jo jäänyt kiinni, kärsi seuraukset ja kanna taakkaa koko elämäsi mielessäsi muistutuksena ettet enää koskaan sorru pahantekoon uudelleen.

Post-modernin ihmisen eksistentiaalinen ahdistus olemassaolon turhuudesta

Vihaan itsekin tuota otsikkoa, joten olkaapa hyvät vaan.

Taannoin keskustelin ystäväni kanssa olemassaolon turhuudesta, joka tuntuu olevan nykyihmisillä (ainakin nuorilla) yleistä. Ystäväni opettaja oli maininnut että asia johtuu Suurten Tarinoiden puutteesta.
Suuret Tarinat olivat niitä joiden varaan ihminen entisaikaan laski elämänsä tarkoituksen. Esimerkiksi ennen lähes kaikki uskoivat jumalaan, mikä antoi heidän elämälleen jonkin maallista vaellusta suuremman tarkoituksen. Entisaikaan myös aatteilla oli paljon suurempi valta ihmismieliin, kun kommunismi ja kapitalismi taistelivat kylmässä sodassa keskenään.
Nyt kylmä sota on ohi, hippiliike on historiaa, jumalaan ei usko enää kukaan järkevä ihminen, politiikka on menettänyt kaiken kiinnostavuutensa, sota ei enää yhdistä kansaa, aatteet ovat kaikki laimentuneet hajuttomiksi ja mauttomiksi versioiksi itsestään.
Suomella ei mene hyvin eikä huonosti, ihmisillä ei mene hyvin eikä huonosti. Kaikki pärjäävät, ei ole enää meitä ja niitä (ketä tahansa toisia), vaan kaikki ovat "yhtä suurta perhettä" eli kasvotonta harmaata massaa ja millään ei ole enää mitään merkitystä. Ihminen voi lopettaa työnteon ja opiskelun kokonaan ja elää yhteiskunnan tuilla pieneen yksiöön linnoittautuneena, mikropitsoja syöden ja videopelejä pelaten, kunnes kuolee ennenaikaisesti johonkin turhaan, kuten eturauhassyöpään. Kaipaamaankaan ei jää paljon kukaan.

Koko juttuhan on tietysti vain ensimmäisen maailman turhaa nillitystä, jos vertaa miten huonosti asiat ovat jossain Gazassa tai Pohjois-Koreassa. Tai hyi olkoon, Afrikassa. Mutta eipä verrata kun eivät köyhien ongelmat kiinnosta itsekästä ihmistä.

Vaikka joskus haikailenkin entisaikojen perään, en haluaisi että Suomi olisi yhä uskonnollinen ja ääriaatteellinen paikka, jollainen se ennen oli. On kuitenkin masentavaa ajatella että nykyihmisillä ei enää ole Suuria Tarinoita, eivätkä he koe elämällään olevan mitään merkitystä. Tottahan se on, että elämällä ei ole mitään tarkoitusta, mutta jos sitä rupeaa liikaa ajattelemaan, voi halu elää hävitä kokonaan. Itsemurhat ovat nyt lisääntyneet kovasti verrattuna viime vuosisataan, mikä johtuu nuorten ja vähän vanhempienkin ihmisten ahdistuneisuudesta. Suomi ei ole itsemurhatilastojen ykkönen, toisin kuin usein väitetään, se paikka kuuluu Kiinalle, mikä on ymmärrettävää, koska kommunistinen diktatuuri kohtelee tehtaitaan pyörittävää väkeä kuin orjia.
Uskonnolliset ihmiset puhuvat maallistumisesta ja vasemmistolaiset kapitalismin tuhosta, ja kummatkin odottavat vain länsimaiden moraalista ja taloudellista rappiota. Lamahan aina masentaa, puhutaan yhteiskuntajärjestelmän lopusta ja muusta enemmän tai vähemmän realistisesta hutusta. Populistipuolueet, jotka ovat avoimesti rasistisia ja maahanmuuton vastaisia, nousevat kaikkialla, ja ennakkoluulot saavat taas sijaa Euroopassa. Natsismi tuntuu olevan jo unohdettu asia. Yhteisvaluutta euroakin vastustetaan ja Euroopan Unionista halutaan erota, tai erottaa huonosti rahansa käyttäneet velkaantuneet maat. Maailmanlopunkin on määrä tulla 2012 joulukuussa, eli aivan kohta.

Eihän se loppu titetenkään oikeasti ole tulossa, maailma jatkuu tammikuussa 2013 ennallaan, fanaatikot siirtävät tumiopäivää edemmäksi kalenterissa jonkin uuden verukkeen varjolla, perusrasistit jatkavat edelleen muukalaisten vihaamista ja yksinkertaiset kansalaiset äänestävät heitä edelleen, koska eivät ymmärrä oikeiden poliitikkojen päätöksien syitä, käsityskyky kun ei riitä turhan monimutkaisiin asioihin. Eiväthän he tietenkään mitään oikeasti vaikuttavaa saa aikaan. Kapitalismi pysyy eikä länsimaailma romahda. Eurokaan ei kaadu, mutta velkaantuminen jatkuu.
Ja post-modernin ihmisen eksistentiaalinen ahdistus olemassaolon turhuudesta pysyy samanlaisena.

En keksi mitä sille voisi tehdä jos opiskelu, työ, rakkaus ja viihde ei riitä tyydyttämään ihmisen henkisiä tarpeita.

Ehkäpä tuo sama ahdistus on aina ollut olemassa. Ehkä ennen vanhaan ihmisillä ei vain ollut aikaa ajatella olemassaolonsa turhuutta, kun kuudentoista tunnin työpäivän pellolla tai tehtaalla jälkeen kaatui omalle sängylleen ja nukahti. Tai varhemmin ei uskaltanut edes ajatella tuollaisia asioita, koska jumala huolehti kaikesta ja kurjan mutta kuuliaisen elämän jälkeen odotti parempi tuonpuoleinen. Ne Suuret Tarinat. Että ihminen eli jonkun itseään suuremman puolesta. Mennyttä iäksi.
Mutta ihmisen ahdistus olemassaolostaan on ilmeisesti pysyvää. Täytyy vain yrittää keksiä tekemistä, joka pitää ajatukset poissa sen ajattelemisesta. Kuten eräs toinen kaverini sanoi: kyllähän sitä elää, kun ei ole muutakaan tekemistä.

Hyveet ja paheet

Elämän tarkoitus on jatkua, mutta jotta elämän eläminen olisi mielekästä niin itselle kuin muille, on syytä elää hyvä elämä. Ainakin on syytä yrittää. Hyvä elämä voidaan saavuttaa hyve-etiikan avulla. Aristoteles oli muinaiskreikkalainen filosofi, ehkä kaikkien aikojen suurin, ja hän loi hyve-etiikan. Vaikka elämällä itsessään on tarkoitus, täytyy ihmisen luoda omalle olemassaololleen tarkoitus, päämääriä elämälleen, jottei hän olisi merkityksetön yksilö. Elämän päämääriä tulisi olla hyveiden noudattaminen ja paheiden välttäminen. Hyveet ovat toivottavia luonteenpiirteitä ja paheet ovat epätoivottavia. Paheet ovat turmeltuneita hyveitä, eli hyveitä, joita ei käytetä, väärinkäytetään, tai käytetään liikaa. Seuraavassa lista tärkeimmistä hyveistä ja pahimmista paheista.

Antiikin Kreikan klassiset hyveet (kardinaalihyveet)
käytännöllinen viisaus (fronēsis, prudentia)
rohkeus (thymoeides tai andreia, fortitudo)
oikeamielisyys (dikaiosynē, iustitia)
kohtuullisuus (sōfrosynē, temperantia)

Antiikin Kreikan klassiset paheet (hyveiden vastakohtina)
mielettömyys (viisauden käyttämättömyys)
pelkuruus (rohkeuden käyttämättömyys)
turmelus (oikeamielisyyden käyttämättömyys)
himo (kohtuullisuuden käyttämättömyys)

Omat korkeimmat arvoni ovat
totuus
oikeus
hyvyys
kauneus

Totuuteen sisältyy viisaus, älykkyys, luotettavuus, fiksuus, oppineisuus, nokkeluus, kekseliäisyys ja totuudenmukaisuus.
Oikeuteen sisältyy oikeudenmukaisuus, rehellisyys, oikeustaju, lainkuuliaisuus ja epäkohtien korjaaminen.
Hyvyyteen sisältyy rakkaus, kiltteys, armollisuus, anteeksianto ja toiveikkuus.
Todellista kauneutta ei voi olla olemassa ilman totuutta, oikeutta ja hyvyyttä. Ollakseen todella (todenmukaisesti/totuudellisesti) kaunis (henkisesti ja fyysisesti), asian on oltava totta, oikein ja hyvää. Toivon kaikkien asioiden olevan kauniita.

Pyrin elämässäni suorittamaan näitä hyveitä ja taistelemaan niitä vastaavia paheita, eli valhetta, vääryyttä, pahuutta ja rumuutta vastaan.

Causa Vitae, elämän tarkoitus

Tämän blogin tarkoitus on käsitellä kiinnostavia aiheita kaikilta elämänalueilta. Keskittyen erityisesti kiistanalaisiin aiheisiin ja niihin joista on runsaasti väärää tietoa liikkeellä. Kyse ei ole salaliittoteorioiden kaltaisesta humpuukista, jota internet on nykyään valitettavasti pullollaan, eikä tarkoituksena ole romuttaa yhteiskuntaa ja sen arvoja, mitä liberaalit ilmaisjakeluroskalehdet yrittävät tehdä. Myöskään kyse ei ole oikeistopopulistisesta propagandasta, vasemmistomanifestista, ei minkään puolueen eikä poliittisen suuntautumisen kannatuksesta, ei uskontojen, uskomusten tai huuhaan puolesta.

Tämä blogi on Causa vitae*, elämän tarkoitus. Totuuden puolesta.

Jotta jokin voisi olla kaunista, sen on oltava totta, oikein ja hyvää. Vastustan siis rumuutta, valhetta, vääryyttä ja pahuutta.

Niin, ja se elämän tarkoitus. Sehän on kaikessa yksinkertaisuudessaan jatkuminen. Elämän ainut tarkoitus on jatkua. Ei mitään muuta, ei enempää, ei vähempää. Mutta on sitä jo siinäkin. Nauti elämisestä. Omastasi ja muiden.

* Oikeinkirjoituksesta. Causa vitae on latinaa ja tarkoittaa elämän tarkoitusta, lähdettä, syytä, juurta, motiivia, perustetta. Päätin kirjoittaa tässä ensimmäisen sanan versaalialkukirjaimella ja toisen gemena-alkukirjaimella. Muinaiset roomalaiset eivät käyttäneet gemenakirjaimia ollenkaan, joten he olisivat elämän tarkoituksen kirjoittaneet muotoon CAUSA VITAE. Tai oikeastaan CAVSA VITÆ, sillä latinassa ei alunperin ollut U- ja V-kirjaimia erikseen, vaan kummatkin kirjoitettiin V:nä. Samoin A ja E kirjoitettiin usein ligatuurina Æ. Kuitenkin nykyään pelkkien versaalien käyttäminen leipätekstissä on typografisesti huono ratkaisu. Ensimmäisen sanan aloittava versaali on perusteltu erisnimen isolla alkukirjaimella. Toinen sana alkaa gemenalla, sillä tieteellisessa lajinimistössä suvun nimi on isolla ja sitä seuraava lajin nimi pienellä. Siispä Causa vitae.
Lausumisesta. Klassisessa latinassa c lausutaan aina k:na ja ae lausutaan pitkänä e:nä. Joten Causa vitae lausutaan [kausa vitee].