Mikä on elämän arvo, ja miksi toisen elämä on toista arvokkaampi?

Tämä blogikirjoitus on henkistä jatkoa leijonanmetsästys-artikkelilleni. Siinä pohdin mikä ajaa miehen metsälle, ja tässä taas mietiskelen laajemmin ja filosofisemmin mistä elämän itsensä arvo rakentuu, ja miksi kaikkien elämä ei ole yhtä arvokas.


 * * *

Mistä aiheutuu arvo eliölajin elämälle? Ja miksi toisten lajien ja yksilöiden elämät ovat arvokkaampia kuin toisten? Nämä ovatkin mielenkiintoisia kysymyksiä, jotka varmaankin ovat jääneet epäselviksi monille, koska niitä ei koulun biologian- tai filosofiantunneilla opeteta (ja filosofiaa aletaan opettaa vasta lukiossa, ja vain yhden pakollisen kurssin verran, ja mikä häpeällisintä, kaikkien ihmisten ei ole pakko käydä tuota yleissivistävää opinahjoa ollenkaan).

Eliökuntaan kuuluu kaikki elollinen, jonka evoluutio on järjestänyt hienoksi elämän puuksi (Noh, oikeasti Carl von Linné ja kumppanit ovat olleet lajinmäärityksessä asialla, mutta kuitenkin), jonka juurakon kaikkein varhaisimmista elämän yksisoluisista muodoista on meillä vieläkin jäänteenä esimerkiksi bakteerit ja alkueliöt. Jonkin streptokokin tai ameeban elämällä ei toki ole ihmisen kannalta mitään merkitystä. Mutta onko sillä minkään kannalta mitään merkitystä? Ei ole, sillä yksisoluisia eliöitä on niin valtavan suuri määrä, sekä lajeina että yksilöinä, että yhden yksilön tai lajinkaan menetyksellä ei ole luonnon tasapainon, ekosysteemin, eikä minkään muunkaan kannalta käytännössä ollenkaan merkitystä. Bakteerit ja muut myös lisääntyvät jakaantumalla, eli jokainen yksilö on edeltäjänsä klooni (mutaatiot jakaantumisessa saavat aikaan, alunperin ja yhä edelleenkin, uusia lajeja). Tämän takia jos yksikin tietyn lajin bakteeri selviää hengissä vaikka minkälaisesta basillien holokaustista, voi koko laji toipua ennalleen lyhyessäkin ajassa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Siispä triljoonienkaan yksilöiden menetyksellä ei ole noille olennoille mitään väliä. Tämän takia bakteerien hävittäminen onkin niin vaikeaa ihmiselle, suorastaan mahdotonta. Ihmisen bakteerienhävitysvimma myös kertoo arvostuksestamme noita luontokappaleita kohtaan: eli sitä ei ole.

Siirtykäämme yksisoluisista eteenpäin. Kasvit ovat aika kaukana ihmisestä, mutta kaikki me olemme niillekin sukua. Sukulaisuudella on kuitenkin turha lähteä spekuloimaan, sillä elämän puun oksamme ovat eronneet niin monia satoja miljoonia vuosia sitten, että edes summittaisen sukupuun tekeminen on jo vaikeaa. Varmaa kuitenkin on, että samoista soluista olemme kaikki kehittyneet evoluution avulla. No, onko kasveilla tunteet? Tällaista on väitetty vuosien varrella, ja vaikka kuinka kasvihuoneensa tomaatteja kastelevalle muorille syntyisi sellainen mielikuva että kasvit piristyvät aina kun hän niille juttelee, johtuu kyseinen kemiallinen ilmiö kuitenkin hänen uloshengitysilmansa hiilidioksidista (jota kasvit käyttävät ravinnokseen yhdessä auringonvalon ja veden kanssa), eikä suinkaan niistä mieltäylentävistä metafyysisistä keskusteluista, joita hän on vegetatiivisessa tilassa oleville kaukaisille pikkuserkuilleen suoltanut.

Jotkin kasvit osaavat liikkua. Kaikki tietenkin kasvamalla kokoa, ja useimmat kukat ainakin kääntymällä päivän mittaan aurinkoa kohti (saadakseen maksimaalisen annoksen fotoneita), sekä avaamalla terälehtensä aamulla ja sulkiessaan ne iltahämärissä, mutta on myös olemassa oikeasti paikasta toiseen liikkuvia kasvikunnan edustajia. Eräät puut voivat kasvattaa uusia ilmajuuria ja juurruttaa ne etäämmäs itsestään. Samaan aikaan niiden takanapäin olevat juuret kuolevat ja irtoavat maasta. Kasvi jatkaa uusien juurten kasvattamista tietyyn suuntaan (kenties hedelmällisemmälle maalle päin, jos se on jo imenyt kaiken ravinnon omasta maaperästään), kunnes se pikku hiljaa on siirtänyt paikkansa kokonaan toisaalle. Kävelevä puu on totta! Tämän lisäksi se lännenelokuvista tuttu rekvisiittaporukan kyhäilemä ja autiokulissikaupungin kadulle kierittämä risupallero perustuu oikeaan kasviin. Tuo revonhäntä-niminen kasvi liikkuu tuulen mukana pyörien, kunnes (lähinnä sattuman) ansiosta osuu uudelle juurtumisen arvoiselle paikalle.

Kuinka arvokasta kasvien elämä sitten on? No, esimerkiksi Amazonasin sademetsien raivaaminen lihakarjan laidunmaaksi, jotta sinäkin saat sitä "sataprosenttista naudanlihaa" BigMac:isi väliin, on erittäin haitallista ekosysteemin ja ilmakehän kannalta. Amazonasissa asuu ehkä jopa 60% maapallon maaeläimistä ja kasveista, ja tuon ekosysteemin tuhoutuminen olisi katastrofi sekä luonnon monimuotoisuudelle, että ihmisellekin. Lisäksi sademetsän puut ovat valtava hiilinielu, joka tuottaa hiilidioksidista happea ehkäistäkseen näin ilmastonmuutosta (jota tosin ei voi enää ehkäistä, mutta ainakin hieman lievittää). Kasvien, ja yleisesti eliölajien koko vaikuttaa myös niiden elämän arvokkuuteen. Biljoonan bakteerin tappaminen ei ole mitään verrattuna puun kaatamiseen. Näitten välimaastoon asettuu kukkakimpun poimiminen kedolta. Mutta ei se yhdenkään puun elämä kauhean arvokas ole, jollei puu yksilönä sitten ole arvokas, esimerkiksi luonnontieteellisistä tai kulttuurihistoriallisista syistä, esimerkiksi olemalla lajinsa ainut, suurin, vanhin tai muuten omalaatuisin ja mielenkiintoisin yksilö, tai jos siihen liittyy joku ainutlaatuinen tarina, ja ihmiset tuntevat sen ja pitävät siitä.

Ehkä juuri tarina on se mikä saa ihmiset "rakastamaan" jotakin luontokappaletta, enemmän kuin mikään muu syy saa samanlaista tunnetta aikaan. Aioin käydä sienikunnan (sienet ovat läheisempää sukua eläimille kuin sienille, mutta elämältään vähemmän arvokkaita kuin suuremmat puut) läpi tarkemmin, mutta hypätään nyt suoraan eläimiin. Selkärangattomia on eniten, kuten hyönteiset, hämähäkkieläimet, nilviäiset, kaikenlaiset madot yms. Niittenkään elämä ei järin suuresti ihmistä liikuta. Esimerkiksi hyttyset voisi tappaa kaikki sukupuuttoon, sillä niistä ei ole kuin haittaa, mokomat parasiitit. Edes pikkulintujen ruokavalio ei siitä tarpeettomasti kärsisi, sillä ne syövät paljon muutakin. Selkärangattomat eläimet, jotka kiistatta ovat omalta kannaltamme tärkeämpiä ja kiinnostavampia kuin mitkään edellä mainituista eliölajeista, voidaan jakaa kaloihin, sammakkoeläimiin, matelijoihin, lintuihin ja nisäkkäisiin, tässä nimenomaisessa evolutionaarisesti nousevassa järjestyksessä. Kaloista kehittyivät sammakkoeläimet (joista jotkut nousivat maalle), sammakkoeläimistä matelijat, matelijoista sekä linnut että nisäkkäät (eri kehityslinjoista tietenkin). Nisäkkäitä pidetään arvokkaimpana ja kehittyneimpänä selkärankaisten luokista, koska me itse, ihmiset, kuulumme niihin.

On tälle ajattelulle muutakin perua. Nisäkkäät ovat tasalämpöisiä, ainoana luokkana lintujen kanssa, synnyttävät eläviä poikasia, imettävät niitä yms. Meidän luokkamme on kehittyneempi kuin muut eläinten luokat. Kertoohan siitä jo ihmisen ja muiden nisäkkäiden suunnaton valta-asema tertiääri- ja kvartäärikauden maailmassa. Dinosaurusten kuoltua, ja muututtua linnuiksi, on Maa ollut nisäkkäiden valtakunta. Luomakunnan kruunuksi on itseoikeutetusti nostanut ihminen itsensä, kaikista maailman tunnetuista lajeista älykkäin. Älyllä kuitenkin on enemmän merkitysta kuin muilla ominaisuuksilla.

Kun kaikki tämä tiedetään, voidaan tehdä lista eliölajeista niiden elämien arvokkuusjärjestyksessä, alkaen arvottomimmasta ja päättyen arvokkaimpaan:

1. virukset (ei olla päästy yhteisymmärrykseen siitä ovatko ne eläviä vai elottomia)
2. bakteerit (ja muut yksisoluiset eliöt)
3. kasvit (levät, jäkälät, ruohot, heinät, kukat, pensaat ja puut yms.)
4. sienet (myrkylliset sienet, syömäkelvottomat sienet, syötävät sienet, herkulliset sienet)
5. selkärangattomat eläimet (madot, hyönteiset, hämähäkkieläimet, nilviäiset yms.)
6. selkärankaiset eläimet (kalat, sammakkoeläimet, matelijat, linnut, sekä...)
7. ...nisäkkäät (esim. koiraeläimet, kissaeläimet, sorkkaeläimet, valaat, lepakot, jyrsijät, karhut)
8. ...kädelliset
9. ...ihmisapinat
10. ...ihminen (Homo sapiens)

Tämän listan päätteenä olevan ihmisten sukupuun lajeista ainoa nykyään elossa oleva, Homo sapiens, on tietenkin itseoikeutetusti sen tärkein laji. Meitä lähimpänä tärkeitä ovat bonobot, eli kääpiösimpanssit tai kongonsimpanssit. Sen jälkeen tavalliset simpanssit, gorillat, orangit, muut apinat ja kädelliset. Jos neanderthalilaisia (Homo neanderthalensis) vielä olisi lajina olemassa (me sekoituimme heihin, ja kaikkien ei-afrikkalaisten geeneissä on 2-4% heiltä perimäämme), antaisimme varmasti heillekin ihmisarvon nykypäivänä. Espanjassa on puhuttu jopa simpanssien ihmisarvosta, mutta liekö jäänyt vain puhumisen asteelle.

Filosofisen pohdiskelumme mukaan on vähemmän paha tappaa simpanssi kuin ihminen, hyväksytympää surmata hevonen kuin simpanssi, sallitumpaa lopettaa ahven kuin hevonen, parempi murhata hyttynen kuin ahven, siedettävämpää likvidoida korvasieni kuin hyttynen, kelvollisempaa teurastaa voikukka kuin korvasieni, suotavampaa nitistää ameeba kuin voikukka, sekä soveliaampaa mestata papilloomavirus kuin ameeba.

Kysymys kuuluukin nyt, jatkuuko tämä lista myös ihmislajin sisäpuolelle? Ja miksipä ei jatkuisi, sillä sitä voi soveltaa kaikkiin maailman eliölajeihin, sekä myös elottomiin olentoihin, jotka ovat arvoasteikossa niiden alapuolella (virusten alla ovat esimerkiksi jalokivet, mineraalit, metallit yms., vaikka moni pitäisi timanttia flunssavirusta arvokkaampana, nyt kuitenkin mietitään elämän arvokkuutta, eikä timantilla ole elämää). Eläinlajien sisäisten rotujen ja alalajien, sekä kasvilajien lajikkeiden kohdalla voidaan noudattaa samaa järjestelyä. Hyödyllisimmät, kehittyneimmät, sopeutuneimmat, terveimmät, kauneimmat ja hedelmällisimmät ovat meitä eniten mieleen, minkä lisäksi ne ovat myös elämässään vähemmän tuota kaikkea olevia lajitovereitaan arvokkaampia.

Totta kai samaista jaoittelua voidaan soveltaa aivan yhtä hyvin ihmislajin sisälläkin. Homo sapiens -genus:han nimittäin jakaantuu kolmeen päärotuun, jotka ovat kaukasidinen, mongolidinen ja negridinen. Näitten sisällä esiintyy myös alarotuja, joita on tutkittu harmittavan vähän, mutta joista on kuitenkin sen verran luotettavaa tietoa että ne voidaan nimetä ja erotella. Kaukasidit jakaantuvat muun muassa nordideihin, mediterraaneihin ja alpiineihin, negridit kongoideihin, kapoideihin ja australideihin, sekä mongolidit mongooleihin ja intiaaneihin. Nämä ihmislajin rodut ja alarodut muodostavat oman hierarkiansa, jossa alkukantaisimmat ovat kehittyneempiä alempana. Tämä keksittiin jo vuosisatoja sitten, mutta natsien hävittyä toisen maailmansodan, ovat rotuteoriat "unohtuneet" monilta. Vanhojen systeemien mukaan Kaukasidit ovat korkeimmalla kehitysasteella, Mongolidien tullessä hieman jäljessä, ja Negridien ollessa pahnan pohjimmaisia. Negridien rodun sisällä australidit ovat kaikkein kehittymättömimpiä, silläpä he elivät vielä kaksisataa vuotta sitten täysin kivikautista metsästäjä-keräilijäelämää, kunnes eurooppalaiset toivat sivistyksen maahan.

Kaukasideista nordideja, eli pohjois-eurooppalaisia (niitä natsien virheellisesti arjalaisiksi kutsumia ihmisiä) pidettiin kehittyneimpinä, sopeutuneimpina ja varsinkin älyllisesti ylivertaisimpina, ja siksipä parhaina kaikista ihmisistä. Kyllähän heidän ylivertainen maailmanherruuskin sen todisti (germaanikansat siis kuuluvat nordideihin, ja germaanikansoja ovat muun muassa ranskalaiset, saksalaiset ja englantilaiset, Euroopan nykyiset suurvallat, sekä amerikkalaiset, noista edellisistä polveutuen). Vielä nostettiin mies kaikessa voimassaan, tarmokkuudessaan, aikaansaavuudessaan ja älykkyydessään naisen yläpuolelle, koskapa ei nainen ollut saanut yksinään mitään aikaan koko maailmanhistoriassa. Siinä ei paljon astiankuivauskaapin keksiminen paina atomin halkaisemisen tai kuuraketin rinnalla.

Nykyään kuitenkin asetelma on käännetty päälaelleen, ja syyllisiä tähän ovat feministit. Heidän mielestään nainen on aina ollutkin tasavertainen miehen kanssa, mikä ei voisi olla kauempana totuudesta. Nykyään nainen tosin on mennyt jo miehen edelle, sillä henkinen kulttuuri kaikkialla länsimaissa suosii naisia ja naismaista käytöstä enemmän kuin miehiä ja heille ominaisia luonteenpiirteitä. Pojat menestyvät juuri sen takia tyttöjä huonommin koulussa (jossa opettajista suurin osa on naisia), koska opetusmetodit on tehty ahkeria tyttöopiskelijoita silmälläpitäen. Miehet ja naiset ovat niin erilaisia etteivät he edes opi samoja asioita samalla tavalla. Tämä on useammankin blogikirjoituksen aihe, mutta ei mennä siihen nyt tämän pidemmälle.

Joka tapauksessa nykyään naisen henki on miehen henkeä arvokkaampi. Ja on se sitä tavallaan ollut aina, koska naisia suojeltiin vihollisilta miesten hengellä. Tämä liittyy taas evoluutiobiologiaan, mutta sen te tiedättekin jo (sperma on halpaa, munasolut kalliita). Naisen hengen ylemmyys näkyy esimerkiksi uutisoinnissa ja ihmisten asenteissa siihen. Jos mies murhaa toisen miehen, siitä saadaan pikku uutinen lehtien kolmossivun alanurkkaan. Jos mies tappaa naisen, revittelevät keltaiset roskalehdet juttua viikkotolkulla etusivuillaan. Jos nainen tappaa naisen, reaktio on sama. Jos nainen tappaa miehen, niin siitä vasta hullunmylly syntyykin, kuten tapaus Auer osoittaa. Anneli Auer selkeästi murhasi oman miehensä (ikkuna, josta keksitty ulkopuolinen murhaaja olisi mukamas tullut sisään, oli rikottu sisäpuolelta, mikä on sataprosenttinen todiste murhan lavastamisesta ulkopuolisen tekemäksi), mutta juttua pyöriteltiin vuositolkulla eri oikeusasteissa, ja murhaaja vapautettiin lopulta kaikista syytteistä, vaikka hänen omat lapsensakin pelkäävät häntä (sanoivat pelkäävänsä että äiti tappaisi myös sijaisvanhemmat, joiden luona lapset elivät turvassa). Nainen kun ei voi olla syyllinen miehensä murhaan, näin kansa, ja kansan parista koottu valamiehistä arvelee (on muuten häpeällisen tyhmä systeemi käyttää tuomion päättäjinä amatöörejä!).

Naiset saavat jatkuvasti miehiä lievempiä tuomioita täysin samoista rikoksista, ja kaikenmaailman esimerkkejä on runsaasti. Kuitenkin vielä naisen elämää arvokkaampaa on nykyään lapsen elämä. Entisaikoina lapsen elämä ei ollut minkään arvoinen, ellei hänestä kasvanut aikuinen, tai ellei hän ollut kruununperijä. Epämuodostuneita, vammaisia ja muuten ei-toivottuja lapsia surmattiin ja jätettiin heitteille jatkuvasti. Nykyään sellainen on kiellettyä, joten peruuttamattoman vahingon tapahduttua vanhemmat joutuvat tekemään kotisynnytyksen ja tukehduttamaan vauvan tyynyllä ja kaivamaan sen pihamultaan, jottei lapsenmurhaajan leima stigmatisoisi heitä iäksi. Ankarista tuomioista nyt puhumattakaan. Totta kuitenkin on että lapsi ei ymmärrä mitään vielä synnyttyään, ja olisi kaikkein järkevintä että sen jälkeen tapahtuneen voisi vielä perua ns. jälkiabortilla. Jos esimerkiksi lapsi onkin vammainen, sillä sehän ei ole ihmisarvoista elämää, eikä kukaan sellaista lasta oikeasti halua (väittävät mitä väittävätkään).
Lapsen elämän arvostamisesta yli kaiken toimii myös äskettäinen uutinen siitä kun joku 16-vuotias tyttö laski yön pimeydessä (ehkä humalassa) pyllyllään puista hyppyrimäkeä alas, iski päänsä tai kaulansa sen poikki kulkeneeseen vaijeriin (jonka tarkoitus oli nimenomaan estää alas laskeminen ilman lupaa. Siitähän nousi tietenkin myrsky sosiaalisessa mediassa, jossa vaadittiin hyppyrimäen turvallisuudesta vastaavia ihmisiä vastuuseen, vaikka turvatoimet olivat täysin kohtuulliset ja siitä laskeminen oli kielletty. Oma vikansa oli, kun kuoli. Luonnonvalinta teki tehtävänsä. Ei kannata olla tyhmä.