Post-modernin ihmisen eksistentiaalinen ahdistus olemassaolon turhuudesta

Vihaan itsekin tuota otsikkoa, joten olkaapa hyvät vaan.

Taannoin keskustelin ystäväni kanssa olemassaolon turhuudesta, joka tuntuu olevan nykyihmisillä (ainakin nuorilla) yleistä. Ystäväni opettaja oli maininnut että asia johtuu Suurten Tarinoiden puutteesta.
Suuret Tarinat olivat niitä joiden varaan ihminen entisaikaan laski elämänsä tarkoituksen. Esimerkiksi ennen lähes kaikki uskoivat jumalaan, mikä antoi heidän elämälleen jonkin maallista vaellusta suuremman tarkoituksen. Entisaikaan myös aatteilla oli paljon suurempi valta ihmismieliin, kun kommunismi ja kapitalismi taistelivat kylmässä sodassa keskenään.
Nyt kylmä sota on ohi, hippiliike on historiaa, jumalaan ei usko enää kukaan järkevä ihminen, politiikka on menettänyt kaiken kiinnostavuutensa, sota ei enää yhdistä kansaa, aatteet ovat kaikki laimentuneet hajuttomiksi ja mauttomiksi versioiksi itsestään.
Suomella ei mene hyvin eikä huonosti, ihmisillä ei mene hyvin eikä huonosti. Kaikki pärjäävät, ei ole enää meitä ja niitä (ketä tahansa toisia), vaan kaikki ovat "yhtä suurta perhettä" eli kasvotonta harmaata massaa ja millään ei ole enää mitään merkitystä. Ihminen voi lopettaa työnteon ja opiskelun kokonaan ja elää yhteiskunnan tuilla pieneen yksiöön linnoittautuneena, mikropitsoja syöden ja videopelejä pelaten, kunnes kuolee ennenaikaisesti johonkin turhaan, kuten eturauhassyöpään. Kaipaamaankaan ei jää paljon kukaan.

Koko juttuhan on tietysti vain ensimmäisen maailman turhaa nillitystä, jos vertaa miten huonosti asiat ovat jossain Gazassa tai Pohjois-Koreassa. Tai hyi olkoon, Afrikassa. Mutta eipä verrata kun eivät köyhien ongelmat kiinnosta itsekästä ihmistä.

Vaikka joskus haikailenkin entisaikojen perään, en haluaisi että Suomi olisi yhä uskonnollinen ja ääriaatteellinen paikka, jollainen se ennen oli. On kuitenkin masentavaa ajatella että nykyihmisillä ei enää ole Suuria Tarinoita, eivätkä he koe elämällään olevan mitään merkitystä. Tottahan se on, että elämällä ei ole mitään tarkoitusta, mutta jos sitä rupeaa liikaa ajattelemaan, voi halu elää hävitä kokonaan. Itsemurhat ovat nyt lisääntyneet kovasti verrattuna viime vuosisataan, mikä johtuu nuorten ja vähän vanhempienkin ihmisten ahdistuneisuudesta. Suomi ei ole itsemurhatilastojen ykkönen, toisin kuin usein väitetään, se paikka kuuluu Kiinalle, mikä on ymmärrettävää, koska kommunistinen diktatuuri kohtelee tehtaitaan pyörittävää väkeä kuin orjia.
Uskonnolliset ihmiset puhuvat maallistumisesta ja vasemmistolaiset kapitalismin tuhosta, ja kummatkin odottavat vain länsimaiden moraalista ja taloudellista rappiota. Lamahan aina masentaa, puhutaan yhteiskuntajärjestelmän lopusta ja muusta enemmän tai vähemmän realistisesta hutusta. Populistipuolueet, jotka ovat avoimesti rasistisia ja maahanmuuton vastaisia, nousevat kaikkialla, ja ennakkoluulot saavat taas sijaa Euroopassa. Natsismi tuntuu olevan jo unohdettu asia. Yhteisvaluutta euroakin vastustetaan ja Euroopan Unionista halutaan erota, tai erottaa huonosti rahansa käyttäneet velkaantuneet maat. Maailmanlopunkin on määrä tulla 2012 joulukuussa, eli aivan kohta.

Eihän se loppu titetenkään oikeasti ole tulossa, maailma jatkuu tammikuussa 2013 ennallaan, fanaatikot siirtävät tumiopäivää edemmäksi kalenterissa jonkin uuden verukkeen varjolla, perusrasistit jatkavat edelleen muukalaisten vihaamista ja yksinkertaiset kansalaiset äänestävät heitä edelleen, koska eivät ymmärrä oikeiden poliitikkojen päätöksien syitä, käsityskyky kun ei riitä turhan monimutkaisiin asioihin. Eiväthän he tietenkään mitään oikeasti vaikuttavaa saa aikaan. Kapitalismi pysyy eikä länsimaailma romahda. Eurokaan ei kaadu, mutta velkaantuminen jatkuu.
Ja post-modernin ihmisen eksistentiaalinen ahdistus olemassaolon turhuudesta pysyy samanlaisena.

En keksi mitä sille voisi tehdä jos opiskelu, työ, rakkaus ja viihde ei riitä tyydyttämään ihmisen henkisiä tarpeita.

Ehkäpä tuo sama ahdistus on aina ollut olemassa. Ehkä ennen vanhaan ihmisillä ei vain ollut aikaa ajatella olemassaolonsa turhuutta, kun kuudentoista tunnin työpäivän pellolla tai tehtaalla jälkeen kaatui omalle sängylleen ja nukahti. Tai varhemmin ei uskaltanut edes ajatella tuollaisia asioita, koska jumala huolehti kaikesta ja kurjan mutta kuuliaisen elämän jälkeen odotti parempi tuonpuoleinen. Ne Suuret Tarinat. Että ihminen eli jonkun itseään suuremman puolesta. Mennyttä iäksi.
Mutta ihmisen ahdistus olemassaolostaan on ilmeisesti pysyvää. Täytyy vain yrittää keksiä tekemistä, joka pitää ajatukset poissa sen ajattelemisesta. Kuten eräs toinen kaverini sanoi: kyllähän sitä elää, kun ei ole muutakaan tekemistä.