Provokatiivinen otsikko kaikille pelien ystäville. Itsekin kuulun pelaajiin, joku voisi joskus sanoa että jopa liikaa pelaaviin. Kyse on siis videopeleistä, noista elektronisista ajantuhlareista.
En koe kuitenkaan olevani riippuvainen pelaamisesta, koska voin lopettaa koska vain haluan, en vain halua... ähää, menitte lankaan! En ole pelannut nyt pariin viikkoon, joka nyt ei ole aika eikä mikään olla pelaamatta tai tekemättä mitään muutakaan, toissakesänä taas en pelannut lainkaan moneen kuukauteen, mikä sai itsenikin jos ei huolestumaan, niin hieman allapäin mielelle, sillä mietin, olinko tullut liian vanhaksi videopeleille. Mutta ei se nyt varmaan niinkään ole, ei vain tehnyt mieli pelata kesäkuumalla, kun oli muutakin tärkeämpää vuodenaikasidonnaista tekemistä. Mitähän se mahtoi olla, mietin, kun en ehtinyt käydä kertaakaan uimassakaan...? Tai sitten ei ollut tullut mitään hyviä pelejä aikoihin, ja kaikki vanhat hyvät oli pelattu jo läpi liian monta kertaa.
Joka tapauksessa, sitten itse aiheeseen. Monesti on ennen sanottu että pelit ovat ajanhukkaa, ja aikaahan ne tunnetusti vievät enemmän tai vähemmän tuhottomasti. Nukkumattomia öitä, itselläni ei ole, mutta monella muulla nörtillä on. Huonoa oppimismenestystä, en kuulu myöskään näihin joiden elämää pelaaminen todella haittaisi. Ihmissuhteiden puutetta, no siihen on muitakin syitä... oikeastaan pelaaminen on vain ratkaisu aikatyhjiöön joka syntyy ihmissuhteiden puutteesta.
Pelaamisen on sanottu olevan turhaa, ja jopa lapsille ja nuorille haitallista puuhaa. Kuten kaikkea uutta, myös pelaamista on vanhemmisto ensin jyrkästi ja nykyään hieman lieventyneellä otteella vastustanut. Uuden ja tuntemattoman, itselle oudon ajanvietteen parissa tuntitolkulla lumoutuneena viihtyvä lapsi voi olla vanhemmalle järkyttävää seurattavaa.
Nyttemmin kuitenkin, viimeksi tänään luin lehdestä, ovat nuorisotyöntekijät ja muut aktiivit alkaneet ajaa pelien asiaa, ainakin puhdistaa niihin kohdistuvia harhaluuloja ja tukea niiden asemaa yhtenä nuorten harrastuksena muiden joukossa. Esimerkkeinä muista mainittiin jääkiekko ja jalkapallo.
Pelejähän nekin ovat, mutta hieman toista kaliiperia ehkäpä.
Lehdessä sanoivat että yrittävät saada ihmiset ymmärtämään että pelaaminen ei ole ajanviettoa, vaan harrastus joillekin, nykyään jo aika useille lapsille ja nuorille. Mutta mitä, eikö harrastus nimenomaan ole ajanviettoa? Voi kuuluuko oikean harrastuksen olla jotenkin kehittävää? Eikö pelkkä ajanviete voi olla harrastus? Kummallista puhetta nuorisotyöntekijöiltä.
Sitten koittivat vakuuttaa että pelaaminenkin voi olla, tai siis on, kehittävää puuhaa.
No ei se kyllä ole.
Myönnetään, pienissä määrin pelaaminen voi olla joillekin kehittävää, mutta yleensä hyvin marginaalisilla alueilla. Kehitys on kovin kapea-alaista ja suppeaa, suuriltaosin hyödytöntä.
Hyödyllisintä on ehkä englanninkielen oppiminen, sillä lähes kaikki pelit ovat englanninkielisiä. Mutta oppiihan sitä englantia nykyään muutenkin joka lapsi, kun TV ja elokuvat eivät ole dubattuja, englantia kuulee jakuvasti koko ajan joka puolella, ja sitten on vielä se internet. Oman englanninkielen taitoni kehityksessä pelit eivät ihan mahdottoman suurta osaa näytelleet, vaikka varmaan niistäkin hyötyä oli. Pelien sanasto on usein aika marginaalista, jollei sitten pelaa sitä parasta genreä, roolipelejä. Muutoin onhan se ihan kiva kun lapsi oppii ensimmäisenä vieraasta kielestä sanoja kuten "enemy", "fire", "kill", "headshot" yms... Ja jos joku sanoo että parempaa sanastoa oppii puhumalla muiden ihmispelaajien kanssa netin moninpeleissä, niin eipä kyllä opi, huonompaa ainoastaan, vai mitä vastaa N00bz_killah98? PWND U N00B LOLZ!!!!1!
Tuohan ei englantia ole enää laisinkaan.
Pelien kehutaan kehittävän sosiaalisia taitoja. Kuten mitä, muiden pelaajien listimistä? Moninpeleissä muiden haukkumista? Aloittelijoiden kiusaamista? Sovinistista ja rasistista läpänheittoa kaveriporukassa? Ala-arvoista kielenkäyttöä? No, näitä kyllä yhdessä pelaaminen kehittää. Pelaaminen suuressa porukassa netissä opettaa vääränlaisia kanssakäymistaitoja, joissa heikompiosaisia sorretaan surutta, muita kiusataan jatkuvasti ja teoille vain naureskellaan. Nimimerkin takaa nimettömänä ja kasvottomana voi tehdä mitä tahansa, eikä jää edes kiinni. Sitä se opettaa, huonoa käytöstä.
Pelit opettavat kuulemma myös hienomotoriikkaa. No niinhän ne varmaankin tekevät, mutta terveen ihmisen hienomotoriikka kehittyy siinä nelivuotiaana ja pelien tehtäväksi jää lähinnä pääosumien tähtäyksen hiominen äärimmilleen. Jos vesastaan haluaa mestaritarkk'ampujan, siis virtuaalimaailmassa, oikeat aseethan ovat ihan eri juttu, niin siitä vaan Battlefieldia pelaamaan. Pelien hienomotoriikkakoulutus on yhtä tyhjän kanssa, siellä ei oikeassa maailmassa tee yhtään mitään. Vai kirjoitatko työnhakuilmoitukseen ja CV:hen että olet hionut taitosi äärimmilleen Team Fortress 2:ssa ja nyt osut viholisia päähän joka kerta? Kovin rajatut työmahdollisuuden tuo tuntuu avaavan.
Fyysisiä taitoja pelit eivät kehitä ollenkaan. Oikean käden etusormilihas voi PC-pelaajilla hieman vahvistua ankaran Diablo-klikkailun seurauksena, mutta useimmiten vain sormenpäistä kuluu nahka pois ja ranteeseen tulee jännetupin tulehdus. Konsolipelaajilla peukalohin tulee rakkoja padin tattien hakkaamisesta. Sitten on se Wii-heilutuskapulalaite, jota pelikonsolina kai myydään. Sitä yritetään aina lehdissä mainostaa terveellisenä tapana pelata. Suomen puolustusvoimillekin sitä on hankittu useita kappaleita, jotta alokkaat voivat vapaa-ajallaan pelata jotakin "terveellistä".
Noh, ongelmahan on siinä, että kukaan vakavastiotettaja "oikea" pelaaja ei pelaa Wiin lapsellisia yltiökasuaaleja urheiluleikkipelejä. Wii Sports tosin on maailman myydyin videopeli, lasketaan kymmenissä miljoonissa, mutta se johtuu siitä että tuo tekele ympättiin mukaan Wii-konsolin myyntipakettiin, niin että kaikki sen ostaneet saivat sen mukanaan, halusivat eli eivät. Wii Sportsia ja muita vastaavia "pelejä" eivät pelaa ketkään muut kuin ne ihmiset jotka eivät yleensä kuluta aikaansa pelaten. Ei-pelaajien kasuaaliviihteeksi niistä ehkä on, ja jotkin kunto-ohjelmien jutut saattavat ollakin ihan oikeita lihaksia kehittäviä, punnerrukset ja muut, mutta niiden tekijät tekisivät niitä muutenkin, nyt se on heille vain ehkä vähän hauskempaa. Tosipelaajat, hikiset nörtit kammioissaan linnoittautuneina itserakennetun PC-tornin viereen tai läskiplösöt sipsit rinnuksilla ja padi kädessä sohvanpohjalla eivät tuollaisiin liikuntalaitteisiin koske pitkällä tikullakaan. Niissähän joutuu tekemään jotain, muutakin kuin liikuttamaan sormia.
Enkä heitä siitä syytä, omastakin mielestäni Wii-kapulalla huitominen on pelleilyä, urheiluliikkeiden tekeminen ei kuulu pelaamiseen, kaikki Wiin pelit ovat lapsellisia kasuaalipelejä joita en viitsi pelata, ja pelaamisen kuuluu tapahtua mahdollisimman vähin fyysisin ponnistuksin.
Oikea pelaaminen ei kehitä mitään muuta kuin istumalihaksia, ja nekin kipeytyvät kun tarpeeksi kauan paikallaan möllöttää. Pitkään pelaaminen, jota kaikki pelaajat tekevät, aiheuttaa selkä- ja niskakipuja, jumiutuneita niveliä, päänsärkyä, lihaskipuja, yleistä kankeutta, silmäsärkyä, väliaikaista näön heikentymistä, pinnallista silmäverenvuotoa, jännetupintulehduksia ja mitä vielä. Älkää siis väittäkö että pelaaminen olisi mitenkään fyysisesti hyväksi.
Oikeastaan on ihan turha yrittää uskotella yleisölle että pelaaminen olisi jotenkin kehittävää puuhaa, ajanvietettä se on, toisille harrastus, toisille pakkomielle, hyvin harvoille ammatti. Kaikki siitä tykkäävät enemmän tai vähemmän ja pelaamisen suosio kasvaa koko ajan. Pelaamisen ei tarvitse olla kehittävää, annetaan sen olla "vain" ajanvietettä. Sellaisenaan se voi tarjota virkistäviä pakohetkiä arjen rutiineista, mielenkiintoisia tarinoita, joihin voi itse eläytyä mukaan, tai sitten asefetisististä voimafantasiaa esipuberteettisille pojille, jotka pelaavat vähäpukeisia naishahmoja kamera kolmannessa persoonassa. Mutta joka tapauksessa: pelaaminen on ajanvietettä, ajanvietteen ei tarvitse olla kehittävää, riittää että se on hauskaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti