Voiko ajatukset tuomita?

Onko ajatuksenvapaus olemassa?
En kysy onko ajatuksenvapaus olemassa Suomessa, tai missään muussakaan maassa, vaan onko ylipäänsä moraalisesti oikein ajatella pahoja asioita?
Onko hyväksyttävää kuvitella raiskaavansa naisen? Onko kanssaihmisen murhan suunnittelu oman pään sisällä tuomittavaa? Täytyykö pedofiili tuomita, vaikka hänen pedofiliansa ilmenisi vain ajatuksen tasolla?
Kysymykset eivät ole yksiselitteisiä. Toki murhan tai muun rikoksen suunnittelu useamman ihmisen kesken, tai vaikka yksinkin, jos on aikeissa siihen ryhtyä, on tuomittavaa. Ja niin sen kuuluu ollakin. Mutta jos vain leikittelee ajatuksella murhaavansa. Tai jos tosissaan haluaisi ja toivoisi toisen kuolemaa, muttei siihen tai sen valmisteluun koskaan oikeasti ryhdy, voiko sitä tuomita?
Ei voi.
Meillä, ihmislajin edustajilla, kuuluu olla ajattelunvapaus, vaikkei sananvapautta olisikaan. Ajatukset eivät loukkaa ketään, eikä niistä ole haittaa kenellekään, ehkä korkeintaan ajattelijalle itselleen. Kun ajatukset muuntuvat sanoiksi ja kirjoitetuksi tekstiksi, mennään sananvapausen puolelle, jonka ei tule olla täysin vapaa. Vaikkei haukku haavaa tee, panettelu, solvaaminen, kunnianloukkaus, uhkailu, kiihottaminen kansanryhmää vastaan ynnä muu vastaava tulee rajoittaa pois sananvapausen piiristä.

Ajattelunvapaudessa sen sijaan tulee olla kaikki sallittua. Aivan kaikki. Pedofiiliä ei tule tuomita ajatustensa ja mielihalujensa pohjalta, ainoastaan jos hän tekee rikoksia, niistä tulee tuomita. Jos mies haaveilee raiskaavansa naisen, se voi olla hänelle fantasia, jossa ei pitäisi olla mitään väärää. Jos sellainen fantasia tuomitaan, mihin piirretään raja alistusleikkien ja sadomasokismitouhujen sekä raiskausfantasian välillä? Kumpikin liittyy alistamiseen, väkisinmakaamiseen ja valtaleikkeihin.
Ajatus ei välttämättä mitenkään johda tekoon. Nämä ovat kaksi täysin eri asiaa. Minäkin olen monesti toivonut useiden henkilöiden menettävän henkensä. Olen myös kuvitellut raa'asti surmaavani eräitä tuntemiani ihmisiä. Useimmat näistä surmamielikuvista olen saanut vihastuksissani, ja ne ovat laantuneet mieleni tyynnyttyä. En ole impulsiivinen tai aggressiivinen ihminen, joka ei pystyisi kontrolloimaan tunteitaan. Tietenkään en ole koskaan surmannut ketään oikeasti, vaikka olen näin kuvitellutkin tekeväni. Raivonpuuskassa toteutettu tappo olisi typerä teko joka pilaisi elämäni, ja jota luultavasti katuisin jälkeenpäin. On kylläkin useampia tapauksia, joissa olen toivonut täydessä mielenymmärryksessä eri ihmisten kuolemaa. Ja toivon edelleenkin. Henkilöitä, jotka eivät minun mielestäni ansaitsisi elää. Näitä ikävä kyllä löytyy, ja ikävä kyllä he ovat yhä elossa. Heidän surmaamisestaan minua pidättelee ainoastaan kiinnijäämmisen ja rangaistuksen pelko. No ehken nyt oikeasti pystyisi heitä kuitenkaan tappamaan, vaikka ajatus onkin houkutteleva, kyseessä ollen viheliäisten idioottien.
Minulta puuttuu osittain empatiakyky. Olen täysin terve niin mieleltäni kuin fysiikaltanikin, ja empatiakykyni toimii mielestäni normaalisti. Rakastan perhettäni, läheisiäni ja ystäviäni. Pidän miellyttävistä ihmisistä. En pidä epämiellyttävistä ihmisistä. Vihaan inhottavia ihmisisä. Mutta en välitä tuntemattomista. Onko normaalia ja tervettä käytöstä täydellinen välinpitämättömyys tuntemattomia ihmisiä kohtaan? Minusta se on perusteltua, sillä maailmassa on aivan liikaa ihmisiä. Ylikansoitus on vakava ongelma, koska resurssit eivät riitä kaikille. Minulle on aivan samantekevää vaikka miljardit ihmiset kuolisivat millä tavalla tahansa. Nälkään, sotaan, tautiin, luonnonkatastrofiin.
Onko tämä empatian puutetta? Ja onko se tuomittavaa? Minusta ei ole. Saan edelleen ajatella niin kuin haluan, ja minulla on edelleen oikeus välittää toisista ihmisistä ja aivan yhtäläinen oikeus olla välittämästä toisista ihmisistä.

Pahojakaan ajatuksia ei tule tuomita. Pahat teot tulee.