Kaikki elämä ei ole samanarvoista

Jotkut väittävät että kaikki elämä on samanarvoista. Näinhän ei ole asian laita. Ei ole, eikä voi olla.
Elämän alkeellisimpia muotoja ovat virukset ja arkkibakteerit. Ei kukaan voi tosissaan väittää että kunnioittaisi näiden olentojen elämää yhtä paljon kuin ihmiselämää.
Alimpana ovat siis virukset, jotka joskus luokitellaan ei-elollisiksi olennoiksi. Sen jälkeen tulevat bakteerit, yksisoluiset eliöt ja alkeellisimmat monisoluiset eliöt. Levät, kasvit, sienet, eläimet. Sienet ovat lähempänä eläimiä kuin kasveja. Eläimet ovat kasvien yläpuolella. Alkeellisimpia eläimiä ovat kalat, sitten sammakkoeläimet, matelijat, linnut ja nisäkkäät. Nisäkkäistä ylimpänä arvoasteikolla ovat kädelliset, apinat, ihmisapinat ja lopulta ihminen. Näin on totuttu ajattelemaan, ja tämä on myös hyvä järjestys, vaikka ihminen ei olekaan "luomakunnan kruunu", ei kaikkein paras laji, ei nopein, suurin tai kestävin, mutta ehkä sopeutuvin, ainakin yksi sopeutuvimmista. Eläimistä ylempänä ovat tietenkin ne, jotka tiedostavat oman olemassaolonsa, esim delfiinit, norsut, korpit ja apinat (sisältäen ihmisen).
Tämä sama arvojärjestys jatkuu ihmislajin sisällä. Miksi ei jatkuisi? Miksi yhtäkkiä kaikki lajin yksilöt olisivat samanarvoisia, meitä kun on peräti seitsemän miljardia, kyllä siihen joukkoon mahtuu hyvin monenlaista eläjää.
Vanhasti on totuttu ajattelemaan että valkoinen eurooppalainen kaukasidirotu on ylimpänä, sen jälkeen tulisi keltainen aasialainen mongolidirotu, ja alimpana musta afrikkalainen negridirotu. Tällainen ajattelu perustui eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden, antropologien ja muiden tieteilijöiden havaintoihin kolonialismin aikana, kun eurooppalaisille tuntemattomia maanosia kartoitettiin. Alkuasukkaita pidettiin villeinä, eläimellisinä, kykenemättöminä sivilisaatioon, eli kaukasideja alempina. Esimerkiksi afrikkalaiseen kulttuuriin kuuluva rento taikka veltto asenne työntekoon antoi aiheen olettaa että kaikki mustaihoiset ovat laiskoja jo syntyessään. Toki laiskuus on ominaisuus joka kehittyy muiden oppia seuraamalla, vaikkakin toisilla ihmisillä voi olla siihen enemmän taipumusta kuin toisilla. On kuitenkin väärin väittää että ihonväri aiheuttaisi laiskuutta, koska tälle ei ole löydetty pitäviä perusteluja.

Ihmisrotujen perusteella tehtävä arvojärjestykseen laittaminen on rotusyrjintää, eikä nykyisellään laisinkaan hyväksyttyä. Mutta ihmisiä voi ja saa arvottaa monin muinkin kriteerein. Yleisesti on pikkulasten elämää pidetty arvokkaampana kuin aikuisten. Mitä nuorempi henkirikoksen uhri on ollut, sitä kauheammasta teosta on median ja ihmisten mielestä kyse. Sukupuolista nainen on fyysisesti heikompana jäänyt alistettuun rooliin, jota miesten kuuluu suojella. Vanhat sanonnathan kuuluvat: "naiset ensin" ja "älä koskaan lyö naista". Titanicin haaksirikossa kohteliaat miehet antoivat tilaa naisille pelastusveneissä, jääden itse laivalle kuolemaan. Sodassa naisten ja lasten tappamista on aina pidetty pahimpana mahdollisena rikoksena, kun taas miesten (sotilaiden) tappamista ei kukaan ihmettele, sehän on sodan luonne. Perheväkivallassa nainen on aina uhri ja mies syyllinen, ja tämä on kaikkien mielestä kamalaa. Ja jos käykin niin että nainen lyö miestä, pitää miehen miehistyä, niellä kyyneleensä ja lopettaa valittaminen.

Kaikkien ihmisarvo ei todellakaan ole sama.
Voidaan karkeasti sanoa että naisten ihmisarvo on suurempi kuin miesten. Lasten ihmisarvo on suurempi kuin aikuisten. Ihmisarvo vähenee iän karttuessa. Omanmaalaisten, omaan kansaan kuuluvien, heimoveljien, klaanin jäsenten, sukulaisten, perheenjäsenten, ystävien ja tuttujen ihmisten ihmisarvo on aina tuntemattomampia korkeampi. Mitä tuntemattomampi ihminen, sitä vähemmän hänellä on ihmisarvoa meidän silmissämme. Myös määrä vaikuttaa suunnattomasti. Jos maahan saapuu yksi eksoottinen maahanmuuttaja, kaikki ovat uteliaita ja kiinnostuneita, kaikki haluavat tuntea tämän, ja häntä pidetään kuin kukkaa kämmenellä. Meidän ikioma ulkomaalaisemme. Mutta jos näitä maahanmuuttajia alkaa lapata sisään ovista ja ikkunoista, asenteet heitä kohtaan muuttuvat radikaalisti ja äkisti. Yht'äkkiä näistä lemmikeistä tuleekin vitsaus joka tulee kitkeä viimeiseen mieheen. Ihmissaastan hyökyaalto joka hukuttaa alkuperäiskulttuurin alleen. Mitä enemmän esimerkiksi intialaisia näemme täyttämässä slummin kuraisia katuja, sitä enemmän koemme inhoa ja vastenmielisyyttä heitä kohtaan. Alennamme nämä ihmiset kuraiseksi massaksi, josta tulee vielä lisääntyessään ihmiskunnan syöpäkasvain, joka tulee leikata pois.
Ihmisarvoon vaikuttavat monet ulkoiset ja sisäiset seikat. Esimerkiksi ulkonäkö. Ruman ihmisen arvo on väistämättä alempi kuin kauniin ihmisen, tätä ei voi kukaan kieltää. Katsotko mieluummin kaunista ihmistä kuin rumaa ihmistä? Kumman kanssa haluaisit viettää aikaa? Kumman haluaisit mieluummin ystäväksesi? Entäpä puolisoksesi? Kumman kanssa haluaisit saada jälkikasvua? Lihavuuteen ja vanhuuteen pätee sama asia. Jos ihminen voi valita elämänkumppaninsa vaihtoehdoista kaunis - ruma; nuori - vanha; laiha - lihava, kaikki kallistuvat ensimmäisen vaihtoehdon puolelle aivan varmasti.
Ulkonäön lisäksi vaikuttaa varallisuus. Köyhiä inhoavat kaikki paitsi ne jotka ovat itsekin köyhiä. Ihminen halveksuu aina alempiarvoisiaan ja kadehtii ylempiarvoisiaan, määräytyi arvo sitten varallisuuden, ulkonäön, sosiaalisen statuksen, vallan tai jonkin muun muuttujan suhteen. Toivoisitko että sinulla olisi mieluummin rikkaita kuin köyhiä kavereita? Olisitko itse mieluummin varakas kuin vähävarainen? Vastaus lienee kaikille ilmiselvä.
Entäpä sitten luonne. Sisäänpäinkääntyneet ja hiljaiset ihmiset eivät ole läheskään niin suosittuja kuin itseään esille tuovat johtajatyypit. Rohkea peittoaa aina pelkurin, kovaääninen hiljaisen, ekstrovertti introvertin ja sosiaalinen erakkoluonteisen. Yhteiskunnassamme arvostetaan muiden ihmisten kanssa hyvin toimeen tulevia henkilöitä. Itsevarmat saavat paremmat työt, parempaa palkkaa, paremman puolison, enemmän lapsia ja ovat kaikin puolin elämässään onnellisempia ja tyytyväisempiä.

Kysymys kuuluukin nyt: pitäisikö kaikkien olla samanarvoisia? Pitäisikö jokaisen elämän olla yhtä arvokas? Helppo olisi vastata kyllä, mutta se olisi ajattelematonta. Ja mahdotonta. Kuinka voi arvostaa saman verran ihmisiä, joista toiset tekevät suurtekoja ihmiskunnan hyväksi, toiset ovat yhteiskunnan tuilla eläviä syöpäläisiä ja elintasopummeja? Ihmisarvo pitäisi ennen muuta perustua saavutuksiin elämässä, niin hyviin kuin pahoihinkin. Hyvät tietenkin arvoa nostaen ja pahat laskien. Esimerkiksi murhaaja menettäisi ihmisarvonsa, koska on murhan tehdessään riistänyt sen toiselta ihmiseltä. Tämä olisi vain oikeudenmukaista. Yritysjohtaja, joka tarjoaa työtä sadoille tai tuhansille muille, ja joka hyödyttää kuluttajia tuottamalla heille tuotteita, on parempi ihminen kuin ne jotka tekevät vain liukuhihnatyötä. Tämä lausahdus aiheuttaa varmasti jokaisen piilokommunistin mielessä vihanpurkauksen, mutta ajatelkaapa nyt: ilman yhtiön perustanutta johtajaa koko yritystä ei olisi olemassa, ei olisi alunperinkään niitä työpaikkoja, joita se on sadoille ja tuhansille tarjonnut, se ei olisi kehittänyt alueen työllisyyttä, ei tuonut lisää muuttajia kaupunkiin, ei tuonut lisää verotuloja valtiolle, kuluttajilla olisi vähemmän valikoimaa, eikä kenties lainkaan niitä tuotteita mitä juuri kyseinen yritys valmistaa. Toisaalta ilman yhtä liukuhihnatyöntekijää yritys toimisi kuten ennenkin. Vakanssi täydennettäisiin uudella liukhihnatyöntekijällä, jos siihen on tarvis. Mikään ei muuttuisi, yksi liukuhihnatyöntekijä on mitätön koneiston osa. Kyllä, heidän työnsä on tarpeellista jotta yritys voi ylipäänsä valmistaa tuotteitaan, mutta yksilöinä he eivät ole mitenkään johtajat veroisia. Heillä ei ole erityistaitoja, joiden takia heidät on valittu asemaansa, eivätkä he ole korvaamattomia. Heidät voisi ehkä jopa korvata roboteilla tulevaisuudessa. Heidän työnsä ei siis tuo heille juurikaan lisää arvoa ihmisinä. Johtajan ihmisarvo taas on yhtä suuri kuin kaikkien hänen palkkalistoillaan olevien, sekä kaikkien yrityksen asiakkaiden yhteensä. Vastaavasti maan johtaja on yhtä tärkeä kuin kaikki kansalaisensa. Yksittäisen kansalaisen menetys ei valtiota kaada, sillä ei yksinkertaisesti ole mitään merkitystä. Kymmenellä ei myöskään, eikä sadalla. Tuhat menehtynyttä on jo kansallinen tragedia, mutta sekään ei ole promilleakaan valtiomme väestöstä, eikä näin ollen vaikuta äänestystuloksiin millään lailla. Kymmenen tai satatuhatta henkeä saattaisi kuolla atomipommin pudotessa keskisuureen suomalaiskaupunkiin, mutta sekään ei olisi valtion loppu. Vaikka presidentin menetys ei olisi valtion loppu myöskään, olisi se silti politiikan kenttää kovasti järkyttävä tapaus, joka sotkisi hallintoa pitkäksi aikaa, ja olisi huomattavasti merkittävämpi tapaus kuin kymmenien tavallisten ihmisten kuolema samanaikaisesti. Mitä tärkeämpi henkilö, sitä arvokkaampi ihminen. Eikö tämä vaikuta aivan loogiselta. Miksi emme suojelisi valtion päämiehiä ja muita tärkeitä henkilöitä enemmän kuin tavallisia kansalaisia. Ei vain siksi että tärkeisiin ihmisiin kohdistuu enemmän uhkia kuin tuntemattomiin, mutta myös sen vuoksi koska heidän menetyksensä sotkisi meidän elämäämme paljon pahemmin kuin jonkun mitättömyyden merkityksetön kuolema. Valta kantaa mukanaan vastuuta, vastuuta pitää huolta alamaisistaan, ja alamaisten on tarkoitus turvata vallan säilyminen ja hallitsijan sekä valtion turvallisuus.

Ihmisarvo määräytyy saavutusten mukaan. Ihmiskunnan hyväntekijät, keksijät ja suuret tiedemiehet jotka ovat mullistaneet elämämme ja ajattelumme ja maailmamme, ovat asteikon yläpäässä. Samoin suuret johtajat, hyvät hallitsijat ja diktaattorin ikeen alta kansansa vapauteen johtaneet vallankumoukselliset istuvat korkealla. Vapauden lähettiläät, mielipidevaikuttajat ja positiivisuuden puolestapuhujat, suuria massoja innostavat artistit, tähdet ja vaikutusvaltaansa hyvään käyttävät kuuluisuudet tulevat seuraavana asteikolla. Sitten kohtaamme yritysten johtajat, työllistäjät, kauppiaat. Heidän jälkeensä käsityöläiset ja työväestö. Toki hengenpelastajat, palomiehet, poliisit, lääkärit, sairaanhoitajat ynnä muut yhteiskunnan tukipilarit ovat huomattavasti liukuhihnatyöläistä ylempänä. Viimeisenä aivottomien liukuhihnarobottien jälkeen tulevat laiskurit, yhteiskunnan siipeilijät, sosiaalipummit, työttömät työtähakemattomat, downshiftaajat, tukipakolaiset, kerjäläiset tai ihan millä muulla nimellä heitä tahtookaan kutsua. Nämä viheliäiset iilimadot imevät elantonsa rehellisen veronmaksajan selkänahasta, nämä parasiitit loisivat hyvinvointiyhteiskunnassa kuin syövän etäpesäke piilottelee jossain päin kehoa valmiina leviämään ja tuhoamaan kunnollisia soluja, kunnes koko yksilö kuolee. Tällainen käytös myös leviää syövän mutatoimien solujen lailla etäpesäkkeistä kaikkialle kehoon, kunnes kuolo korjaa potin.

Kaikkien hyväksi olisi jos ihmisarvon perusteella jaettaisiin sosiaalietuuksia ja muita valtion palkintoja. Ihmisarvon voisi menettää olemalla oikein huono ihminen, yhteiskuntakelvoton yksilö, rikollinen ja laiskuri. Vastaavasti hyvistä saavutuksista palkittaisiin avokätisesti, mikä kannustaisi ihmisiä yritteliäisyyteen ja uusiin keksintöihin. Kaikki tämä parantaisi koko ihmiskunnan elinlaatua ja auttaisi meitä eteenpäin kohti parempaa huomista.